Yrjö Kukkapuro

Sisustusarkkitehti, muotoilija, professori

Asuu ja työskentelee Kauniaisissa, Suomessa, Euroopassa, Kiinassa, Shanghaissa, Nanjingissa, Suzhoussa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kukkapuro Kukkapurosta

Talonpoikaiset juuret

”Olen usein aloittanut esitykseni näyttämällä kuvia talonpoikaisarkkitehtuurista 1700-luvulta Helsingin Seurasaaresta.

Minähän synnyin isoisän talossa Karjalan kannaksella, joka tosin oli rakennettu 1900-luvun alussa, mutta muuten se oli samanlainen hirsitalo täsmälleen. Siellä oli kaikki omatekoiset välineet, isoisä söi puulusikalla ja pisti lusikkansa aterian jälkeen seinälle hirren rakoon.

Vaikka perhe muutti jo pienenä ollessani kaupunkiin Viipuriin, ovat syntymäjuureni talonpoikaisarkkitehtuurissa. Sen vuoksi tämä sopii mielestäni hyvin selitykseksi siihen, miksi meitä huvittaa tehdä pelkistettyä ja jopa askeettista muotoilua täällä Suomessa. Eli mistä Suomen muotoiluun tulee tämä asketismi ja pelkistäminen, joka lienee perustyyppejä meidän muotoilussamme. Se lähtee varmaan siitä, että kansanomainen tekeminen on lähellä, historia on niin lyhyt ja niin harvat suunnittelijat ja arkkitehdit ovat kaupungissa syntyneitä. Suurin osa on maalaisympyröistä kotoisin.

Se, joka menee vaikka Keski-Suomen museoon ja katselee kansatieteellisen osaston esineitä, ei voi olla liikuttumatta. Ne ovat niin fantastisia esineitä.

Luonnollinen tekeminen on minulle itsestään selvää ja kaiken perusta.

Näyttäessäni tätä kuvaa 80-luvulla Pertinotsan savupirtin pöydästä Seurasaaresta, huomasin että 1700-luvulla oli tehty jo tuollainen dekoraatio-osa pöytään. Sehän on bysanttilaista vaikutusta, talo on kotoisin Karjalan kannakselta. Siinä on siis upeat postmodernit koristeet, 200 vuotta sitten tehtynä. Siinä mielessä on ollut innostavaa nähdä tämä Pertinotsan sisustus, sillä se antaa täydelliset juuret työlleni. ”


Työympäristö

”Oma ateljee-asuntomme on eräänlainen savupirtti sekin. Yksi huone, jossa työskennellään ja asutaan. Se rakennettiin 60-luvun lopulla. Siihen aikaan oli vallalla oikea buumi, kaikki arkkitehdit ja suunnittelijat etsivät vanhoja teollisuustiloja, joita vapautui kaupungilta, isojakin halleja, joissa sitten asuttiin ja työskenneltiin. Tällaista tilaa oli vaikea löytää Helsingin tienoilta, joten päätimme rakentaa vaimoni Irmelin kanssa oman pienen hallin ja siellä olemme sitten siitä lähtien työskennelleet ja asuneet.

Se on yksi 200-neliöinen tila, siinä on luonnon läheisyys kouriintuntuva, valon ja vuodenaikojen vaihtelu luo oman tunnelmansa. Sinne on kerääntynyt prototyyppejä ja malleja vuosien varrella valtavat määrät. Tavallaan on helppo tarkastella ja päivittää omia töitä, kun ne ovat koko ajan käden ulottuvilla. Minulle ei oikeastaan sovi tyhjä työhuone, joka tietysti voi olla myös upea, vaan on inspiroivaa, kun materiaali on silmien edessä. Tämä on minulle kaikkein luontevin tapa työskennellä. Me asumme työhuoneella, eikä päinvastoin eli töiden kotiin tuominen ei ole meille ongelma. Tällainen työhuonemiljöö, joka on pop-taiteen ja 60-luvun valtatrendin olennoituma rankimmillaan, pitää yllä askeettista ja modernia otetta työskentelyyn. Tässä ympäristössä tuntuu vaikealta suunnitella vaikka kokopuista huonekalua. Se ehkä lajittelee työtäni. Tällaisia vaikutteitahan on jokaisella. Jos olisin asunut ikäni tuossa isoisän hirsitalossa, voi olla että olisin ihastunut suunnittelemaan kokopuisia huonekaluja puusepille. Ehkä se olisikin ollut se oikea tapa, kuka tietää. Nyt on käynyt näin. Tässä poppari-talossa on syntynyt näitä muotoja ja värejä. Ja funktioita tietenkin. Ergonomia tulee vahvasti osana sitä. Siitä tuonnempana.”


Suunnittelijauran alku

”Astuin julkisuuteen oikeastaan ensimmäisen kerran Helsingissä 1957 Antti Nurmesniemen suunnittelemalla näyttelyosastolla, jonka teemana oli ”Tulevaisuuden koti”. Kauppakorkeakoululla järjestettiin vuosittain huonekalunäyttelyitä, jotka olivat eräänlaisia messujen edelläkävijöitä.

Antti veti suunnitelmansa viimeistä trendiä noudattaen, laverilinjaa vetäen. Silloin oli moderneinta tehdä lavereita, joiden päälle joskus laitettiin joku pehmuste tai loimi, joskus ei. Se oli 1956-58 vuosien kuumin trendi.

Minä olin tuolloin toisen vuosikurssin opiskelija Ateneumissa ja Antti Nurmesniemi oli jostakin saanut vihiä, että sisustustaiteen linjalla oli opiskelija, joka teki itse malliverstaalla prototyyppejä.

Olinkin vissiin ainoa, joka itse teki prototyyppejä koulussa. Kyllähän siellä moni suunnitteli huonekaluja, monesta tuli etevä suunnittelija, mutta en muista että kukaan olisi tehnyt prototyyppejä. Minä olin ainoa hullu, joka tein prototyyppejä Ateneumin C-portaan ensimmäisessä kerroksessa. Siellä oli yksi huone varattuna puusepänverstaalle, siellä oli höyläpenkki, vannesaha ja pari porakonetta. Se oli primitiivinen verstas, jossa minä väsäsin loputtoman määrän huonekaluja. Taivuttelin vanerista, sahasin ja tein.

Siinä kaikki niitä sitten äimäilivät, ja oli tullut ilmi että siinä on ukko, joka tekee niitä prototyyppejä ja näin se Antinkin korviin oli tullut. Ja jostakin syystä hän valitsi tulevaisuuden kotiin tällaisen nuoren, vielä valmistumattoman suunnittelijan työn.

Tosin tämä malli, joka oli esillä tässä tulevaisuuden kodissa, oli valmistettu minun ja Mauri Enestamin yhteisessä workshopissa. Meillä oli vuonna 1957 pieni Moderno -niminen yritys, jossa työskentelivät metallimies Aukusti Huoponen ja verhoilija Sakari Laine. Minä suunnittelin ja Maukka markkinoi. Aukusti Huoposen kanssa yhteistyömme on jatkunut tähän päivään asti. Tämän Moderno-malliston 3-4 huonekalua oli esillä myös tässä näyttelyssä, sattumoisin pieni osastomme oli vastapäätä Antin Tulevaisuuden koti -osastoa.

Se oli karmea lähtölaukaus uralle, siitä oli heti lehdistössä asiaa ja se suuntasi ammattini räjähdysmäisesti käyttöön. Joka puolelta tuli kysyntää ja se oli jonkunlaista sattuman kauppaa, että näin kävi.

Tietysti ihmettelen tätä Tulevaisuuden kodin osaston tuolia, se yllättäen poikkeaa niin valtavasti 50-luvun tyylistä. Sehän oli aina sellainen pehmeä tuoli, jossa oli alaspäin harottavat pitsatut jalat ja se oli yliverhoiltu. Kaapeissa oli pienet terävät jalat ja niin edelleen. Tämä on huomattavan erilainen.

Kuinka paljon siinä on kansainvälistä vaikutusta, on vaikea sanoa. Jotakin vaikutteita varmaan on, lehtiä oli nähty, mutta yhtään ulkomaan matkaa en ollut tehnyt, edes Tukholmassa ei oltu käyty. Oikeastaan Alvar Aalto oli esikuva, ja joitakin muita hienoja suomalaisia suunnittelijoita oli olemassa. Opettajamme Ilmari ”Imma” Tapiovaaran vaikutus on ilmeinen. Mistä syystä tässä tuolissa ei näy 50-luvun henki, vaan normaali funktionaalinen suunnittelu? Ilmeisesti jo opiskelun toiselta vuosikurssilta löysin oman tyylini.”



Moderno 1956-59, lasikuitumallistoa kohti

”Modernon kohtalona oli tulla myydyksi. Mauri Enestam sairastui ja iso huonekalutehdas Lahden alueella osti koko malliston.

Tämä mallisto oli kehittynyt 1958-59 sillä tavoin, että olin jo pitkään haaveillut lasikuitumallin teosta. Amerikassa Charles Eames ja Eero Saarinen olivat jo tehneet lasikuidusta tuoleja, mutta köyhälle opiskelijalle kalliin hartsin ja kuidun hankkiminen oli mahdottomuus. Pula-aikaahan silloin oli eletty muutenkin, joten yritin korvata lasikuidun jotenkin. Taivutin putkesta rungon, jonka päälle niitattiin ohut vaneri. Sitten vedettiin pieni pehmuste ja kangaspussi kokonaisuuden päälle. Näin syntyi jonkinlainen imitaatio muovituolista, jäljensin muovituolin tähän mallistoon. Imitaation tunnelma hävisi myöhemmin, kun kehittelin malliston valmiiksi.

Olin parhaillaan miettimässä tätä (lasikuitu)imitaatiota, kun minua hieman vanhempi kurssikaveri Erik Uhlenius kysäisi, että olisiko minulla jotakin mallia, jota hän voisi käyttää suunnittelemassaan kenkäkaupassa istuimena. Hän teki erääseen myymäläkalustefirmaan malleja opiskelun ohessa, kaikkihan työskentelivät samalla lailla. No, minä sanoin että juu, minulla kun sattui juuri olemaan tuo putkirakennelma tekeillä. Mitoitetaan se niin, että se sopii tuohon kenkäkauppaan. Siitä tehtiin vähän matalahko, leveähkö ja leppoisa versio ja se onnistui niin hyvin, että hän käytti niitä monta vuotta kenkäkauppaketjun sisustuksissa.

Minun uskoni tätä mallia kohtaan vahvistui niin, että aloin pienentämään sitä, lisäsin siihen käsinojia, tein isonkin tuolin niskanojineen ja jopa keinutuoliversion, tietysti ravintolatuolin, neuvottelutuolin ja kaikki versiot missä tuolifunktiota tarvitaan.

Siitä tuli laaja mallisto, joka juuri on täyttänyt 50 vuotta. Sitä on myyty valtaisat määrät, yksinomaan 60-luvulla niitä myytiin Neuvostoliittoon kutakuinkin miljoona kappaletta. Yhtä neuvottelutuolia lähetettiin, muistan, kolmen vuoden aikana 300 000 kappaletta. Kun Neuvostoliitto hajosi, se kauppa loppui.

Viime vuosina mallistoa on myyty hyvin lähinnä Ruotsiin. Olen vitsaillut että se ei ole ihme, sillä molemmathan ovat tavallaan olleet sosialistisia maita... Nyt näyttää vuonna 2007 siltä, että malliston myynnillä ei ole mitään loppua näkyvissä, päinvastoin, sitä myydään Suomeen ja Eurooppaan. Ehkä ennen pitkää jopa Venäjällekin. Kiinan valloitus on parhaillaan alkamassa.”


1959-64, Ateljee-sarja

”Tultiin vuosikymmenen vaihteeseen, ja sain tehtyä yhden muovituolinkin monen muun prototyypin lisäksi. Se oli aika fiksu tuoli. Siinä oli ergonomiaa ja istumismukavuuttakin huomioitu. Valitettavasti eräässä muutossa 1960-luvun lopulla se hävisi, katsottiin että se on turhan iso romu raahattavaksi ja heitettiin pois. Näin hävisi ensimmäinen muovituoli, onneksi siitä todisteena valokuva, että se oli aivan fiksu.

Haaveet lasikuitutuolista elivät ja kehittelin niitä kaiken aikaa, mutta tapahtui hyppäys toisaalle 60-luvun alussa. Olin tehnyt kotioloihin eräänlaisen puulaatikon ja heittänyt siihen jotakin tyynyjä. Vähän takaraivossa väreili, että voisikohan tuollaista tuolia ja sohvaa tehdä. Tapaamani helsinkiläinen huonekalutehtailija Gunnar Haimi kyseli kerran, että olisiko sinulla jotakin mitä voisit minulle näyttää? Hänestä puulaatikkoni kuulosti mielenkiintoiselta. Hän ajeli meille kotiin katsomaan sitä. Hänen mielestään se vaikutti kehityskelpoiselta, ja hän pyysi minua yrittämään kehittää sohvan ja nojatuolin siitä saman tien.

Erilaisia runkorakenteita ja elementtiratkaisuja suunnitellessani muistelin ”Hetekaa”, metallista Helsingin metallikalusteen tekemää sänkyä, joka oli vielä laajasti käytössä siihen maailman aikaan.

Se innosti minua tekemään metallirungon, jossa oli kumijouset ja siihen heitettiin vähän levyjä sivulle ja tyynyt sisään. Siitä sitten kehittyi elementtiratkaisu, josta saattoi tehdä nojatuolin ja sohvia miten leveälle tahansa. Ei muuta kun putkia liittelee toisiinsa. Siinä oli vertikaaliosa ja niiden väliin vaakasuora osa, jotka kiristettiin jousilla yhteen, ei tarvinnut liimausta tai hitsausta. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Tästä sohvasta tulikin sitten bestseller, se esiteltiin 1964 tammikuussa Saksassa Kölnin huonekalumessuilla. Sekä viennissä että kotimaan myynnissä malli, joka oli saanut nimen Ateljee, osoittautui menestykseksi. Sitä tehtiin valtavasti. Se on edelleen valmistuksessa.

Olen pohtinut sen suosion salaisuutta. Ehkä siinä on samaa pelkistystä kuin Moderno-mallistossa, siihen ei ajan hammas iske ja toisaalta se on niin helposti muunneltavissa eri trendeihin. Sivulevyt ovat Ateljeessa helposti muunneltavissa mihin vain, vaikka tammeen, ruusupuuhun, teakiin tai välillä ne on maalattu keltaiseksi tai punaiseksi...Verhoilun voi myös valita mielensä mukaan. Jopa mustan putkijalan päälle kehiteltiin pyyhylsy, jonka voi valita sivulevyjen materiaalin mukaan. Näin se on pystynyt välittömästi muuntautumaan kulloisenkin periodin trendin mukaan. Kahdessa viikossa asiakas saa haluamansa version, olipa se mikä tahansa. Se on tuunattavissa, toisin sanoen!

Ja sattumalta löytyi tällainen äärimmäisen pelkistetty ratkaisu jo silloin 60-luvulla, kiitos näiden yksinkertaisten talonpoikaisjuurien.”


Karuselli 1965 ja muut lasikuitumallit

”Jostakin syystä olen usein aloittanut tuolisarjan tai malliston kehittelyn suurimmasta, kokovartalotuolista niskanojineen ja jalkajakkaroineen. Siitä olen lähtenyt karsimaan dimensioita, jolloin olen saanut siitä lopulta jopa baarijakkaran aikaiseksi.

Vuosien varrella olen kehittänyt tällä tavalla kokonaisia tuoteperheitä. Julkisten tilojen puolella ja modernissa ympäristössä se on ollut suorastaan välttämättömyys ja tämä lähestymistapa on soveltunut minulle hyvin.

Kehittelin 1960-luvulla muiden töiden ohella koko ajan lasikuitumalliani, joka sai myöhemmin tunnetun nimensä Karuselli.

Kehittelin sitä nelisen vuotta, 1950-luvun lopulta vuoteen 1963. Sain sitten lopulta ostettua hartsia niin paljon, että ryhdyin tekemään lasikuituversiota. Tein sen niin, että tein aihion ohuesta metalliverkosta, jonka päällystin kipsiin kastetulla säkillä. Sain aikaiseksi jonkinlaisen kuoren, kuin kananmunankuoren. Kipsiä lisäämällä ja veistämällä saavutin viimein muodon siihen. Ensimmäisen hahmomallin tein niin, että otin katiskaverkkoa, joka on hyvin ohutta ja joustavaa metalliverkkoa. Asetin sen nojatuolin päälle, istuin siihen ja litistelin verkkoa kylkiäni, selkääni ja niskaani vasten. Taivuttelin sen myös käsinojaksi, sillä tuo metalliverkko on todella valtavan kolmiulotteista.

Hetken taivuttelin sitä vielä ja pääsin ajatuksissani niin pitkälle, että nyt aloitan tämän jutun. Nostin sen pöydälle ja katselin aihiota alta ja kaikista suunnista. Muistan hyvin, miten näin silmissäni tuolin aivan valmiina. Ei muuta kuin kipsiä lisäämään ja veistämään. Vuoden verran veistelin sitä ja vuoden 1964 lopussa sain jo joitakin lasikuitulaminointi-kappaleita aikaiseksi.

Istuinosa muodostui lähes siitä saman tien, mutta jalkaosan teko oli tuskien taival. Yritin ensin jotakin metallipukkia siihen alle, mutta se ei oikein sopinut siihen, vaikka istuin jo silloin riippui käsinojien varassa. Halusin siihen sellaisen jalkarakenteen, että istuimen puhdas kuppimuoto takaa ja sivusta katsottuna ei olisi häiriintynyt. Halusin rakenteen olevan käsivarsista riippuva. Lisäksi tajusin, että tämän on pakko olla pyörivä tuoli, muuten se ei ole täydellinen. Eli piti kehitellä jonkinlainen ristikkojalka ja akselointi siihen kiinni.

Kuin luonnostaan syntyi teräskaari, johon jalka on kiinnitetty. Kokeiltuani jalkaa monella tavalla, ei ollut muita vaihtoehtoja kuin laminoida sekin lasikuidusta. Mitään alumiinivalumuotteja ei voinut ajatellakaan siihen aikaan, resurssit olivat niin onnettomat. Huomasin sitten jalkaa työstäessäni, että sen on oltava laakea, jotta se on helppo laminoida.

Kaikessa työssäni olen yrittänyt ottaa tekemisen helppouden huomioon, en ole rääkännyt vaneria, enkä ole yrittänyt taivuttaa putkea liian pienelle säteelle. Olen yrittänyt pysytellä niissä teknisissä lainalaisuuksissa, jotka ovat luontevia.

Niin tässä Karusellissakin jalka muodostui niin laakeaksi, että se on helppo laminoida, ja siellä on hyvää tilaa laittaa alumiinista sorvattu laakeripesä laminoimalla sinne hartsien väliin.

Karuselli oli melko vallankumouksellinen tuoli omana aikanaan, sen alkutaivalta kuvaa seuraava pieni tarina.

Saatuani Karusellin prototyypin lähes valmiiksi, katselimme sitä ensi kerran Haimin huonekaluliikkeen Helsingin keskustan myymälässä aamulla kello kahdeksan. Odottelimme omaa myyntiväkeä saapuvaksi, ja Gunnar Haimi oli aivan kauhun vallassa koska tuoli oli hänen mielestään niin järkyttävä. Hän kertoi myöhemmin, että ei tiennyt miten olisi ilmaissut epäilyksensä hienotunteisesti.

Ovesta astui yllättäen sisään ventovieras mies, hän oli käymässä Helsingissä työmatkalla ja oli ikkunasta nähnyt jotakin kiinnostavaa. Luvan saatuaan hän kierteli myymälää. Nähtyään prototyypin hän lähestyi sitä ja kysyi, että mikäs tuo on. Selitimme, että pohdimme parhaillaan, josko tästä olisi myyntiin. Herra, Kuopiolainen hammaslääkäri, istui Karuselliin, pyörähteli hetken ja tokaisi: ”Juu, minä otan yhden.” Kivi vierähti yrityksen johtajan sydämeltä, sillä tulihan todistettua mallin myyntikelpoisuus.

Verhoilusta sen verran, että ensimmäisissä kappaleissa nahka oli ommeltu istuimen päälle kuin potkupallon päällinen. Saumaompeleilla muotoiltiin nahka muotoon, liimattiin alle ohut vaahtokumi ja kiinnitettiin reunoista painonapeilla. Itse pidin kovasti tuosta kiinnitystavasta, mutta siitä ei koskaan saatu koskaan millilleen samanlaisia kappaleita, sillä nahka törrötti jokaisessa vähän yksilöllisesti. Esimerkiksi sveitsiläisten piti saada aina täsmälleen samanlaisia tuoleja. Niin aloimme lopulta liimaamaan pehmusteen kiinni runkoon ja lopulta niittaamaankin ne kiinni. Hyväksyin sen pitkin hampain, mutta niin se sitten tehtiin ja lopulta tuhansia kappaleita tehtiin näin, jokainen kappale on yhtä nuoltu.

Sellaisena sitä on nyt sitten myyty yli neljäkymmentä vuotta. Olen joskus haaveillut alkuperäisen nepparikiinnityksen palauttamisesta, jolloin päällinen olisi jopa vaihdettavissa. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi toteuttaa, kun normaalia mallistoa täytyy hoitaa eteenpäin.

Ennen öljykriisiä 60-luvulla Karusellia myytiin tuhansia kappaleita vuosittain.

Kaikki ensimmäiset tuhannet kappaleet teki verhoilijamestari Aarne Hirvonen yksin, hän oli ainoa joka pystyi siihen. Se on hyvin vaativa verhoilutyö.

Karuselli esiteltiin ensimmäisen kerran julkisuudessa Kölnin messuilla 1965 tammikuussa. Siitä lähtien se on ollut valmistuksessa.

Kehittelin itselleni tämän jälkeen malliverstaan, jossa minulla oli jo assistenttejakin. Työskentelin kuvanveistäjän työvälineillä. Hankin hienoimmat kuvanveistäjän työstövälineet mitä maailmalta löysin ja niillä sitten muovailin tuoleja. Tunsin päässeeni lähelle sitä, mistä alunperin olin haaveillut, eli vapaan taiteilijan asemaa. Minuthan lähetettiin alun perin Imatran piirustuskoulusta Ateneumiin opiskelemaan graafikoksi, mutta toisin kävi.

Tein kaikki lasikuitutuolini hahmomallit kipsistä. Se ei maksanut juuri mitään, säkillinen kipsiä ja katiskaverkko olivat todella halpoja. Tämä oli se fyysinen työskentelymetodi ja tein siinä varmaan maailmanennätyksen.

Tein Karusellin jälkeen loputtomasti lasikuitu- ja muovituoleja kymmenen vuoden aikana.

Oli Saturnus-sarja, malli 418 ja lukemattomat muut versiot. Yhdysvalloissa tuoli 418 voitti yleisölle järjestetyn ”istumiskilpailun”. Siitä se sai kovan myyntinosteen, ja Karuselliakin myytiin Amerikassa hyvin 60-luvulla.

Tuskin koskaan maailmassa on ollut toista yhtä hullua suunnittelijaa, joka on tehnyt näin paljon erilaisia malleja, pieniä ja suuria tuoleja, koteihin, hotelleihin, toimistoihin – ihan joka paikkaan. Halu markkinoilla oli niin valtaisa.

Joku arkkitehti saattoi soittaa ja kysyä, että olisiko minulla jotakin mallia siihen ja siihen paikkaan. Kerrankin vastasin että kyllä, on tekeillä tuoli mutta se on vasta kipsiaihiona olemassa. Arkkitehti halusi tulla katsomaan tätä hahmomallia verstaaseen. Ja sanoi saman tien, että selvä, otan tämän sisustukseeni.

Samoin tapahtui Terence Conranin kanssa, joka ei vielä ollut Sir, vaan tavallinen arkkitehti. Hän tuli Suomeen 60-luvulla ja halusi ryhtyä valmistamaan Karusellia lisenssillä Englannissa. Ja valmistikin. Karuselli on ollut hänen eräs suosikkituolejaan siitä lähtien.”


ABS-muovi ja akryyli

”Kuusikymmentä luvun lopulla, 70-luvun alussa kokeiltiin paljon myös ABS-muovia, joka on kolmen muovin sekoitus (akryyli-bhutadieeni-styreeni), tuolimateriaalina.

Tuoleja tehtiin akryylistäkin vakuumilla eli tyhjiömuovaamalla levystä, mikä nykyään on melkein yleisin tapa muovata muovia. Teimme tuolinrunkoja venetehtaassa Rymättylässä. Koska koneet olivat niin isoja niin teimme aina kerrallaan kuuden tuolin satsin. Kuusi muottia laitettiin rinnan ja tyhjiömuovattiin kerralla. Se oli kaikkein teollisin vaihe muovituolikaudellani.

Siitä olisi tullut aivan mahtava juttu, ellei öljykriisi olisi sitten tappanut tätä kaikkea.

Olin päässyt irti siitä veistämisestä ja löytänyt oman teollisen muotokieleni, joka nousee suoraan valmistusteknologiasta. Siinä ei ole samaa vapaan käden jälkeä kuin lasikuidussa, vaan mallit olivat matemaattisempia. Muodon piti vahvistaa konstruktiota, kun kyseessä oli muu materiaali kuin lasikuitu.

Lasikuitu on siitä vähän hankala ja voisiko sanoa yksinkertainen materiaali, että se on niin vahvaa. Sillä on niin valtava taivutuslujuus, että tekipä siitä mitä tahansa muodolla ei ole niin väliä. Se on aina kestävää. Lasikuitu jättää suunnittelijalta helposti löytämättä viimeisen konstruktiivisen haasteen.

Muissa muovimateriaaleissa, jotka ovat ruiskuvalettuja tai tyhjiömuovattuja, muoto on otettava tosihaasteena. Se antoi ABS-muoviin 70-luvulla täysin oman muotokielensä, jonka koin erityisesti omakseni.”


Öljykriisi

”Öljykriisi 1973 katkaisi muovituolien kehittelyn ja oli suorastaan moraalinen pakko lopettaa muovista suunnitteleminen. Öljykriisin jälkeen moraali iski niin rankasti, että öljypohjaisista materiaaleista ei uskaltanut muovailla yhtään mitään.

Tänä päivänä sitä tilannetta ei enää tunneta, vaan ajatellaan että huonekalussa muovi on paremmassa käytössä kuin lämmitysöljynä tai muuna. Omatunto ei enää karsi tuolintekoa, sillä jalostusaste on siinä satakertainen verrattuna pelkkään polttoaineeseen.

Öljykriisin jälkeen siirryin suoraan käyttämään vaneria. Tavallaan tekninen ajattelu ja teknologiset lähtökohdat tulivat suoraan mukaan suunnitteluuni muovituolikaudelta. Se on pysytellyt mukana siitä lähtien. Vapaalla kädellä veistäminen on ohi ja mennyttä.”



Paluu putkituoliin, Remmi 1969

”Suunniteltuani pelkästään muoviesineitä seitsemän-kahdeksan vuoden ajan, aloin alitajuisesti kaivata jotakin uutta herätettä.

Tämän päivän klassikkoaine, teräsputki, oli ollut minulta ollut syrjässä koko 60-luvun ajan. Tein vain alumiinivalua tai lasikuitulaminointia. Olinhan käyttänyt putkea 50-luvulla, mutta se tuntui minusta vanhentuneelta.

Niin hienoja esikuvia kuin Bauhaus-koulun Mies van de Rohen ja Marcel Breuerin putkituolit olivatkin, 60-luvulla kukaan ei arvostanut heitä. Samoin oli käynyt vähän Alvar Aallonkin kalusteille, juuri kukaan ei kunnioittanut funkista tuolloin. Nythän nämä ovat jälleen kaiken esikuva.

Löysin siis uudestaan putkituolit. Palasi tavallaan samaan rakenteeseen, joka Ateljeessa on alunperin. Vertikaaliosat, vaakaputket ja koossa pitävät jouset olivat uuden tuolin perusrakenteena. Tein tavallaan Ateljeen rungon uusiksi. Aluksi jousitus oli rakennettu samoilla kumihihnoilla kuin Ateljeessa, mutta ne näyttivät takaapäin hyvin kömpelöiltä. Ateljeessahan tilanne on toinen, sen istuimen pohjasta hihnat eivät näy, siellä voisi olla mitä tahansa.

Tässä Remmi-tuolissa koko selässä jouset ovat näkyvissä. Sattumoisin juuri silloin tanskalaisen tuolitarviketehtaan edustaja tuli paikalle ja esitteli tehtaansa valmistamaa teräsjousta. Tajusin silmänräpäyksessä, että tässä on vastaus tuolin jousitukseen. Siitä saakka Remmi-tuolin jouset on tehty Tanskassa, ja tehdään edelleen. Kyseisen tehtaan esitteissä on ollut Remmi-tuolin kuva siitä lähtien.

Eli vertikaaliosat ja väliputket sidotaan yhteen jousirakenteella. Sohvan voi näistä äärimmilleen pelkistetyistä moduuleista koota mielin määrin niin pitkäksi kuin haluaa, vaikka maailman ympäri.

Ergonomian mallissa muodostaa pehmusteosa, joka on muotoiltu ristiselkää ja niskaa tukevaksi. Päällisen materiaali voidaan periaatteessa tehdä mistä tahansa materiaalista. Nimensä tuoli sai pehmusteita putkirungossa kiinni pitelevistä nahkahihnanpätkistä, remmeistä. Samanlaiset remmit olivat aikoinaan suksien siteissä, mäystimissä.”


Ergonominen heräte

”Idea muovituoleihin syntyi todennäköisesti alunperin Ateneumissa Olli Borgin luennolla 1958.

Eräällä Borgin luennolla sain ratkaisevan sysäyksen ruotsalaisen tohtori Åkerblomin tuolifysiologisesta tutkimuksesta, jossa hän oli tutkinut istumisen ergonomiaa useista näkökulmista. Esimerkiksi on reiden verenkierto. Jos tuolin istuin on väärän muotoinen ja mallinen, siinä liian kovat reunat ja särmät sekä väärät pehmusteet, ne voivat painaa pitkäaikaisessa käytössä valtimoita ja aiheuttaa ongelmia ihmiselle. Toinen on ristiselkä, jos sitä jatkuvasti rasitetaan ja pullistetaan, on issias-selkävamma väistämätön. Ensimmäinen hankittujen selkäongelmien syy on väärä työasento ja kantaminen, toinen on istuminen. Riippumatto on pahin mahdollinen tuoli, sillä se vääntää selkärankaa alaspäin, esitti tohtori Åkerblom.

Kun kuulin tämän Olli Borgin luennon, sain samanlaisen herätyksen kuin Anne Pohtamo konsanaan. Nyt minä osaan! Tämän jälkeen tiesin, että teinpä mitä tahansa, se perustuisi ergonomiseen ajatteluun. Se on kuin uskonto, kun se kerran sisäistää, asia on selvä. Jos vaikka tekisin puukon pään, tietäisin miksi sen pitää olla sellainen. Olipa kyseessä akustiikka, silmäergonomia, prosessiergonomia tai ihan mitä vaan, ergonomia, ihmisen biologisten toimintojen mukainen suunnittelu, on minulla johtotähtenä.

Tämä on suurin syy, miksi aloin alun perin muovata tuolia, joka on ihmisen vartaloergonomian mukaan tehty.

Tämä on myös olennainen syy Karuselli-tuolin syntyhistoriassa. Yksikään suunnittelija ei mielestäni ollut ottanut tätä ennen riittävästi huomioon ihmisen fysiologiaa.

Siitä eteenpäin ergonomia on ollut minulla kaikessa suunnittelussa ensimmäinen ehto. Ainahan sitä ei voi ottaa niin tieteellisesti huomioon, mutta pääpiirteissään sen on oltava mukana suunnittelussa. Näin voi välttää pahimmat virheet sisustuksessa ja kalustuksessa, yleensä ihmistä lähellä olevissa esineissä.

Karuselli oli jo ollut markkinoilla muutaman vuoden, kun tapasin Soini Ryöppy –nimisen ortopedin joissakin rempseissä 60-lukulaisissa juhlissa. Hän alkoi, kuultuaan ammattini, esitelmöimään, että olin suorastaan rikollinen. Enkö tiennyt, että istuminen on ihmisen terveyden pahin vihollinen. Sanoin olevani siitä tietoinen, mutta että olen kehitellyt ”aktiivisen” tuolin, joka ei ole pahimmanlaatuinen pökkelötuoli. Soini kiinnostui siitä niin paljon, että tuli sitä katsomaan meille kotiin. Ja innostuikin siinä määrin Karusellista, että osti heti itselleen sellaisen.”


Valaisimista

”Olen suunnitellut useita valaisimia vuosien varrella.

Suunnittelin 100 A valaisimen alunperin 1968 Milanon Triennaleen. Siinä oli rinnakkain kaksi spottivaloa. Niitä tehtiin sitten myöhemmin, kun tarvittiin valaisinta ja sitä alettiin valmistaa tämän valmiin idean pohjalta. Nimeksi tuli lakonisesti 101 A, 102 A jne.

Siirryttyämme omaan ateljeerakennukseemme 1960-luvulla, kehittelin siitä pitkävartisen version, kuin katulyhdyn. Sillä sain valoa pöydän päälle ripustamatta sitä katosta. Oli käynyt niin hassusti, että minä, joka olen varsinainen ripustusihminen, olin suunnitellut rakennuksen, jonka kattoon ei teknisistä syistä voi ripustaa mitään!

Kehitin samaan aikaan 1971-72 lasikuituisen heijastinvalaisimen, jolla saatiin aikaan pehmeä epäsuora valo. Tämä sai ideansa valokuvaajien käyttämistä sateenvarjoheijastimista.

Pari kolme vuotta sitten 2000-luvulla suunnittelin kiinalaiseen toimitaloon valaisimet, jossa käytin täysin samaa ideaa, tosin säästölampuilla muokattuna. Tämä on ollut mielestäni niin hyvä idea, tuollainen kahden alumiinitaivutteen yhdistelmä, joilla saadaan aikaan täysin portaaton suunnattavuus.

Yleensä kaikissa näkemissäni valaisimissa on joku rajoitin, mutta tämän voi suunnata taaksepäin, ylöspäin tai minne vain.

Kun prototyypit valmistuivat, sähkötarkastuslaitos, joka silloin vielä valvoi sähkölaitteiden valmistusta, oli täysin pöyristynyt näistä valaisimista. Mutta niin vain hyväksyminen lopulta tuli insinööreiltä.



Paluu vaneriin

”Heti öljykriisin jälkeen oli pakko ryhtyä miettimään korvaavaa materiaalia muoville. Olin pääsuunnittelija kahdessakin tehtaassa, piti saada uutta ja muoviaikakausi oli ohi. Mikä neuvoksi? Oli pakko palata Aaltoon ja muotovaneriin.

Muoviaikakausi oli lähes täysin murskannut huonekaluvanerin tekemisen taidon Suomessa. Aallon huonekaluja valmistettiin käsin Korhosen tehtaassa Turussa, mutta se onkin Suomen muotoiluhistoriassa oma lukunsa. Muut kaikki koneet ja puristimet oli tuhottu. Muun muassa Schaumannin tehtaalta saimme kuulla, että juuri oli romutettu vaneritehdas. Putsattu ja viety kaatopaikalle koneineen päivineen. Me halusimme aloittaa uudelleen vanerin muotopuristuksen, mutta ei löytynyt tekijää.

Jostakin saimme kuulla, että Kirkkonummella oli tarjotintehdas, joka teki kuumapuristeena tarjottimia. Otimme yhteyttä Leo Backmaniin, jolta kysyimme voisiko hän tehdä tuolin kokoisen esineen. Ei onnistu, hän sanoi, mutta jotenkin hän innostui asiasta. Backmanin tehtaan nurkasta löytyi 30-luvulta peräisin oleva kone, joka oli kuitenkin kuumapuristelaite. Sitä ei voinut ajatellakaan suurjaksopuristukseen, joka siis tapahtuu sähkön avulla.

Emme osanneet kuvitellakaan kuution kokoisen alumiinimuotin tekoa, jonka hinta olisi ollut pilvissä. Mutta ei auttanut muu, kuin ryhtyä laskemaan, mitä muotti olisi maksanut. Hinnaksi tuli huikeat liki puoli miljoonaa markkaa. Oli siinä aika nikottelu, pannaanko sellainen summa pelkkään muottiin.

Olin hahmotellut vähän karusellimaisia muotoja, mutta menin itseeni ja sanoin että juu, tehdään sellainen muoto, joka on ihan suora. Kuin kulmarauta. Ihan suora taivute, josta voidaan samalla puristeella tehdä vähän paksumpana käsinojia, istuinosa vähän ohuempana, verhoiluosat samalla muotilla myös. Muotti voidaan hyödyntää aivan täydellisesti. Sillä voidaan yhtä hyvin tehdä pieni lasten jakkara, tai iso pitkä tuoli, tai ihan mitä vain sahaamalla muotoja sopiviksi. Pehmusteilla sitten saataisiin aikaan lopullinen ergonomia ja istumismukavuus.

Saimme muotin maksettua ja siitä se sitten lähti. Ensimmäiset vanerituolit olivat siis todellakin kuumapuristeisia, joka onkin vanerin tekemisessä ja muovaamisessa kaikkein hienoin tapa. Se on mahtavaa, siinä on filmiliimat viilujen välissä ja kaikki sulatetaan yhteen. Tällainen kappale on täysin sään kestävä, se on aivan vihonviimeisen hienoa.

Olin tehnyt hahmomalleja jo kipsistä, mutta vanerimalleja varten kehitin myös testimallin, jolla voitiin säätää selkänojan kaltevuutta, käsinojan kaltevuutta, istuinkulmia ja kaikkia ominaisuuksia.

Kalliin muotin vuoksi testimallit tulivat kuvaan mukaan. Sen jälkeen olen tehnyt testimallin lähes poikkeuksetta kaikkiin suunnittelemiini malleihin.

Vanerimalleissa syntyi uusi ilmiö, miten kiinnittää käsinoja runkopuristeeseen. Tarvittiin sideosa, jonka halusin ehdottomasti tehtäväksi alumiinista. Tehtiin lukematon määrä erilaisia muotoja, niitä syntyi varmasti kassillinen.

Suomeen kotiutuneen sveitsiläisen puusepän ja muotoilijan Rudi Merzin kanssa, joka silloin vielä oli apulaisenani, teimme valtavan määrän muotoja, joista sitten syntyivät lopulliset sideosat. Voi olla että tämä on minun tuotannossani kaikkein pisimmälle jalostettu tekninen yksityiskohta, jota olen päässyt tekemään. Suomalaisessa suunnittelussa vallitsee aina tietynlainen primitiivisyys, johtuen teollisuutemme pienuudesta verrattuna isoihin teollisuusmaihin.

Muistan, että työkalu, jolla neljä pientä sideosaa puristettiin, muistutti lähinnä Volvon moottoria, se painoi yli sata kiloa ja oli mielettömän hieno. Ja samalla työkalulla osat tehdään vielä tänä päivänä.

Muoto löysi lopulta paikkansa. Ainoastaan metallisen kiinnikeosan toimivuutta epäiltiin. Kaikki työyhteisössä epäilivät kahden vaneriosan kiinnittämistä toisiinsa metalliosalla. Tuo ei tule pysymään, ruuvit pettävät ja rakenne pettää, sanottiin.

Tuolla sideosalla on sitten kiinnitetty käsinojat tuoleihin todennäköisesti yksinkappalein laskien satoihin tuhansiin tuoleihin. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan on käytetty tätä kiinnitystapaa, eikä yksikään käsinoja ole mennyt rikki. Selitys sille on se, että käsinojassa, samoin kuin rungossakin on käytetty ristiin liimattua vaneria. Se ei ole mitenkään itsestäänselvyys huonekaluteollisuudessa, yleensä puriste tehdään samaan suuntaan. Silläkin on sinänsä omat hyötypuolensa, mutta ristiin liimaaminen tuottaa aitoa vaneria, joka ei liiku, halkeile tai litisty. Nyt kun sideosa ruuvataan kiinni vaneriin, se on todella kiinni niin, että ellei ruuvi katkea, se ei irtoa koskaan.”



Plaano 1974 ja Fysio 1976

”Olin tehnyt omin nokkineni prototyypin vanerimallia varten, jo ennen kuin puristusmuotista oli mitään tietoa. Siinä oli jonkunlainen hiekkavaluosa sideosana. Tehtaalle saapui sisustusarkkitehti Olli Borg, vanha opettajani, joka etsi sopivaa tuolimallia suunnittelemaansa hotelliin.

Mikko Raussi, joka oli tehtaan luotettu tuote- ja markkinointiekspertti, mainitsi että Ykällä on ollut uusi vanerimalli työn alla. Se haettiin esiin malliverstaan nurkasta.

Olli Borg totesi, että tässähän se on, tästä kehitetään hotelliin tuoli. Silloin tuli kiire hankkia vanerin puristaja. Kun se sitten löytyi, kuten edellä kerroin, tehtiin tuoleja 2000 kappaletta Ollin Borgin hotelliin. Käsinojan sideosa tehtiin alumiinista hiekkavalulla, vasta myöhemmin, kun mallista tuli valtavan suosittu, siirryimme injektiovaluun.

Tuolia tehtiin 20 vuoden aikana keskimäärin 10 000 tuolia vuodessa. Se on yksi suomalaisen huonekalun omaa luokkaansa oleva tarina.

Backman hankki sitten kolmen vuoden kuluttua tästä uudet suurjaksopuristimet, joihin ei enää tarvinnut mitään alumiinimuotteja. Saatiin tehdä muotit vanerista ja tuotanto muuttui nopeammaksi.

Kun muottiteknologia ei enää ollut suunnittelun esteenä, aloin tehdä pehmeämpiä muotoja ja tein lukemattomia määriä minkä muotoisia tuoleja hyvänsä. Syntyi esimerkiksi Fysio. Pyörivä, keinuva työtuoli, jota myydään edelleen, esiteltiin Kölnin messuilla tammikuussa 1976. Fysiossa on hyvät ergonomiset ominaisuudet, itse tuolin runko on sellaisenaan vartalon heijaste. Ei tarvita paksuja pehmusteita, kaikki on paikallaan. Niskanojan korkeus on säädettävä pitkiä henkilöitä ajatellen, muuten vartalo-osa on mitoitettu keskikokoiselle ihmiselle. Onneksi olen itse hyvä havaintoesimerkki huonekalusuunnitteluun. Olen keskimittainen ja minulla on pitkä selkä ja lyhyet jalat. Koska itse aina koeistun kaikki mallit, en koskaan tee istuimesta liian syvää. Ja pitkän selän ansiosta en laita niskanojaa liian matalalle. Näin muodostuu jonkunlainen keskiarvo, joka sopii lähes jokaiselle vartalotyypille. Luoja on siunannut minua todellisella tuolintekijän vartalolla.

Ihmettelen monia nykysuunnittelijoiden luomuksia, joissa istuimen syvyys voi olla metri ja selkänojan korkeus kolmekymmentä senttiä. Miksei siinä voi kököttää, voihan kannon päässäkin kököttää. Mutta ehkä ne ovatkin veistoksia ennemmin kuin tuoleja. Minulle tällainen ei sovi, en voi tehdä mitään vastoin ihmisen fysiologista vaatimusta.

Pelkistänhän minäkin muotoja, pistän vain perusergonomian peliin, mutta ne eivät olekaan mitään työtuoleja vaan aulatuoleja tai vastaavia, joissa ei ole tarkoituskaan viettää pitkiä aikoja.”


Koivu

”Vanerista vielä. Pakko sanoa, että vanerin teko on laajemmassa mitassa Suomessa omaa luokkaansa. Meillä on tämä ihana koivu. Se soveltuu niin loistavasti tähän muotopuristeeseen, se on sopivan sitkeä, sopivan joustava ja pehmeä. Se ei ole katkeilevan kova, kuten jalopuut yleensä. Pyökki on toinen, jota käytetään paljon Keski-Euroopassa, sillä on samantyyppisiä ominaisuuksia. Mutta parhaimmillaan sekin on kokopuisessa kalusteessa. Koivu on ihan parhaimmillaan viiluna ja vanerina. Suomalaiset muotopuristajat tekevät sen suoraan metsästä tuoliksi. Viilu sorvataan tehtaan toisessa päässä ja puristetaan muotoon tehtaan toisessa päässä. Se on niin saumatonta tekemistä, jota mikään maa ei pysty edes jäljittelemään. Siinä on suomalaisen huonekaluteollisuuden valttikortti!

Vanerikoivun tulisi mielellään olla vähäoksainen, eikä kauhean käyrä. Mutta sekin on hienoa tässä vanerissa, että kaikki se huonompiviiluinen, oksakas ja muu heikkolaatuinen materiaali voidaan panna sisään ja hienompi materiaali pintaan. Loppujen lopuksi hukkaa ei käytännöllisesti katsoen ole paljon mitään. Kun se tehdään leikkaamalla, juustohöylämäisellä systeemillä, hukkaa ei muodostu ollenkaan. Se on äärimmäisen ekologinen menetelmä. Koivu on sinänsä ekologinen materiaali, nopeasti uusiutuva. Parhaimmillaan se on vaikka huonekalupuuna. Kun siitä tehdään selluloosaa ja paperia, tuntuu tuhlaukselta kun puu kasvaa 40 vuotta ja lehteä luetaan kerran. Huonekalussa jalostusarvo on mielestäni huippuluokkaa.


Bambu

”Olen parhaillaan osallisena Unescon rahoittamassa bambuprojektissa, joka on menossa Kiinassa Nanjingin metsäyliopiston bambuinstituutissa. Siinä tutkitaan bambun käyttöä, ja hankkeesta julkaistaan kirja levitettäväksi kehitysmaihin. Tarkoitus on edistää bambun käyttöä, sillä se on huippuekologinen materiaali. Se kasvaa nopeasti kuin ruoho, kasvaa muutamassa vuodessa käsivarren paksuiseksi. Siitä voidaan tehdä huonekaluja, kuitua ja mitä hyvänsä.

Minut kutsuttiin siihen muotoiluasiantuntijaksi. Bambu on siis toinen koivua vastaava, huippuekologinen materiaali. Projektin tarkoitus on ensisijaisesti edistää käsityöläisten mahdollisuuksia, mutta halutaan löytää myös moderneja sovellutuksia ja käyttää bambumateriaalia teollisesti. Se lähti oikeastaan liikkeelle parketista, jossa bambu leikattiin säleiksi ja liimattiin yhteen. Tästä koko projekti lähti liikkeelle ja monenlaisten hapuilevien yritysten jälkeen tuloksia alkaa syntyä.

Bambu ja koivu ovat samankaltaisia. Jos koivikoita hoidetaan ja jalostetaan hyvin, se riittää periaatteessa ikuisuuteen. Toisin kuin jalopuut, jotka vaativat satojen vuosien kasvuajan. Kun ne loppuvat, loppuu käyttökin.

Ekologinen näkökulma on yhä voimakkaammin mukana suunnittelijan työssä. Miten saada tuhlaava tai saastuttava työmenetelmä loppumaan. Yksittäisen suunnittelijan on tietysti vaikea tehdä paljonkaan.

Sanotaan vaikka selluloosakomposiittimuovi, joka on kehitetty Suomessa, kiinnostaa minua materiaalina kovasti. Voisiko sitä käyttää joissakin huonekalun osissa? Pääsevätkö suunnittelijat kiinni siihen, jää nähtäväksi.”


Ajan hengestä 1960 ja 1970-luvuilla

”Ajan henki ja kulttuuri-ilmiöt vaikuttivat voimakkaasti työhöni 60-luvulla. Esimerkiksi pop-taide ja kuumatkailu siirtyivät muotoihin ja väreihin. Tavallaan vähän banaalia vertailua, mutta ympäristön rajut tapahtumat vaikuttivat suunnittelun muotokieleen, sen veistoksellisuuteen ja taiteellisuuteen

Pop-taiteen aika heijastui vahvasti myös arkkitehtuuriin, mikä näkyy meidän ateljeerakennuksessamme ja huonekaluissa se näkyi erittäin hyvin. Kirkkaat värit ja vähän hassuja muotojakin tuli minunkin suunnitteluuni, vaikka ergonomian periaatteita noudatinkin. Tutut graafikot, jotka tekivät näyttelyiden elävöittämiskuvia, tekivät puhdasta pop-taidetta. Moderni grafiikka oli pop-taidetta sinänsä.

Läheinen työtoverini oli 1960-luvulla oli graafikko Teemu Lipasti, jonka käsiala oli vapaa ja moderni.Hänen kanssaan ryhdyimme tekemään esitteitä, joissa oli näkyvissä tuolin rakenne ja ergonomia kertavilkaisulla. Pidän tätä tapaa vielä tänäänkin mielekkäänä. Informaatio tulee katsojalle kerralla, ei tarvitse erikseen selata ergonomisia tietoja sieltä sun täältä ja toimintoja toisaalta. Kaikki on selvää kertavilkaisulla!

Se, että Plaanosta ja Fysiosta tuli niin karun funktionaaliset ja fyysiset ihmisvartalon heijasteet, johtui osittain 70-luvun hengestä. En voi yksin ottaa kunniaa tästä tyylin vaihdoksesta. Pakko on hyväksyä, että se aika vaikutti voimakkaasti työskentelyyn. Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa ei kulttuuripolitiikka enää sallinut taiteessa eikä arkkitehtuurissakaan mitään esteettistä taiteilua, vaan kaiken tekemisen piti olla teknistieteellistä vallankumousta edistävää. ”Design for need” –oli tunnuslause, joka toistui jatkuvasti kaikkialla. Hyväksyttiin vain ankaran tieteellispohjainen suunnittelu. Samaan aikaan siis syntyivät Fysio ja Plaano. Öljykriisin jälkeinen luontoystävällinen teknologia tuli mukaan olosuhteiden pakosta, vaikka ensi alkuun ekologia ei ollutkaan kiinnostuksen polttopisteessä. Tieteellinen, fysiologinen eli terveyttä edistävä katselukulma tuli tärkeäksi. Uskon ajankohdan vaikuttaneen voimakkaasti suunnitteluuni. Mutta jokainen elää aikansa vankina, sille ei mahda mitään.

Olin kuitenkin tehnyt 70-luvulla kokeiluja vastoin yleistä henkeä, esimerkiksi sohvan, jonka kylkiin oli maalattu tyylitelty maisema. Tuo maisemasohva oli pieni alkusoitto uuteen aikakauteen.

Yllättäen maailmanpolitiikka antoi oman tukensa ahdistavan teknistieteellisen kahleen murtamiseksi. Puolassa poliittinen Solidarnosc-liike nosti kukat telakan portille ja mursi omalla tavallaan pitkän mykkyyden ajanjakson. Esteettisen puolen korostaminen esineissä ja sisustuksessa oli taas sallittua. Olin jo 70-luvulla filosofoinut, että ergonomiaan tarvitaan lisäksi myös visuaalinen aspekti, mielen ergonomia.

Samaan aikaan 80-luvun alussa alettiin Suomessakin puhua postmodernismista. Se kajasteli milloin Amerikasta, milloin Italiasta ja minunkin oli pakko ottaa siihen kantaa.”


Haimista Avarteksi, postmodernismi

”Valmistaja, jonka kanssa olin tehnyt yhteistyötä vuosikausia, tuli 80-luvun alussa sukupolvenvaihdostilanteeseen. Alkuperäinen omistaja lopetti toimintansa ja yrityksen henkilökunta osti perheeltä liiketoiminnan haltuunsa. Yrityksen nimi oli pakko vaihtaa, sillä omistajaperheen sukunimeä ei enää voitu käyttää firman nimenä.

Syntyi Avarte Oy, joka jatkoi Kukkapuron mallistojen valmistusta entiseen tapaan. Yleinen talous lähti samoihin aikoihin myös rakettimaiseen nousuun.

Kahdeksankymmentäluku oli rankka ja riemukas ajanjakso. Uusi yhtiö sai nopean lähtölaukauksen, mallistoja piti suunnitella vauhdilla. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin uskomattomalla voimalla, kaikki toteutui kymmenkertaisesti siihen nähden mitä olimme odottaneet.

Tein kokeita puhtaasti postmoderniin tyyliin, olin tuolloin vahvasti ajan hermolla. Kun sain toteutettua postmodernin Experiment -malliston Milanon messuille 1982, se saavutti koko urani ajan hurjimman menestyksen. Kolmekymmentäkaksi ammatti- ja sanomalehteä kirjoitti juttuja ja julkaisi siitä kuvia. Se oli menoa.

Syntyi muitakin malleja. Fysio, joka oli suunniteltu tuon teknistieteellisen ajattelun alaisena, oli melko suuri eikä sopinut työtuoliksi kaikkialle. Se on vähän sellainen ministeritason istuin. Tarvittiin rinnalle pienempi, joka toimiston tuoli. Tein siitä version, joka myöhemmin sai nimen Sirkus. Postmoderni aikakausi antoi sille värityksensä. Siihen tehtiin elementtejä, joiden värit ovat vaihdettavissa. Esimerkiksi käsinojassa on muoviprofiili, jota voitiin tehdä minkä värisenä tahansa. Jalkaan tehtiin peitelista, joka tehtiin muovista. Senkin värejä oli helppo vaihtaa. Värjäsimme myös istuimen reunuksia, josta muodostui suorastaan visuaalinen tavaramerkki. Näin saatiin tähän karuun toimistotuoliin postmoderni luonne, vaikka se on periaatteessa yhtä ergonominen vartalon heijaste kuin Fysiokin.

Kahdeksankymmentäluvulla oli uskomatonta, että jopa pankit saattoivat tilata konttorinsa henkilökunnalle riemunkirjavia tuoleja. Samassa tuolissa saattoi olla punaisia, sinisiä ja keltaisia osia. Itsekin, kun näin niitä koottavan tehtaalla, hämmästyin että joku konservatiivinen pankki voisi ostaa tällaisia. Tuo aika heijasteli kaikkialle, ei ainoastaan arkkitehtien ja suunnittelijoiden töihin.

Sirkus –nimi syntyi seuraavasti. Olimme pitäneet aivoriihen firmassa ja päätyneet sellaiseen nimeen kuin Figur. Tulin kotiin ja vaimoni Irmeli kysyi, että keksittekö hyvän nimen? Kerroin ideamme ja hän laukaisi heti että ”voi ei, olisitte vaikka laittaneet nimeksi Sirkus!”

Minulla henki salpautui, soitin heti pojille ja ilmoitin ”se on Sirkus!” Sillä nimellä sitä on nyt myyty kohta kolmekymmentä vuotta.

Sirkus on yksi huippumalleistani. Se on tavattoman luja, siitä on tullut tuskin lainkaan reklamaatioita. Käsinojien ja jalkaosan muovilistat ovat äärettömän kulutuskestäviä.

Avarten ajan ensimmäinen tuoli, funkishenkinen kromin ja mustan vanerin rytmittämä Skaala-tuoli, muuntui A-500 sarjaksi erään ruotsalaisen arkkitehdin aloitteesta. Hän oli suunnittelemassa sairaalaan uutta sisustusta ja kysyi minulta, voisinko kehittää Skaalan pohjalta jotakin värikästä, sairaalaan sopivaa mallistoa. Hän toivoi sairaalan odotustiloihin jotain mielenkiintoista katsottavaa tylsien pyökkituolien sijaan. Siinä oli sitä visuaalista ergonomiaa parhaimmillaan. Innostuin kovasti ajatuksesta. Kehitin tuolin, jonka metalliosissa on väriversioita, levyjen reunoja voidaan värjätä miksi vain ja verhoilu voi olla minkä värinen tahansa. Myöhemmin sitä valmistettiin tietysti mustavalkoisena postmodernin vaiheen mentyä ohi, ja jopa harmaana. Nyt sitä tehdään Kiinassa lisenssivalmistuksessa jälleen värikkäänä.

Koko 80-luvun valmistus ajautui melko täydellisesti julkisten tilojen kalusteiden puolelle. Toimistojen, aulojen, sairaaloiden ja teattereiden sisustamisesta tuli päätyöni, kotien sisustaminen jäi kokonaan syrjään. Jatkuvasti näitä kalusteita hankittiin koteihinkin, mutta varsinainen markkinointi tapahtui arkkitehtien kautta erilaisiin julkisiin tiloihin.

Eräs upea kohde oli esimerkiksi Marienkirche Neubrandenburgissa. Vanha goottilainen kirkko 1200-luvulta entisen DDR:n alueella päätettiin Saksojen yhdistämisen jälkeen pelastaa. Kirkon korjaamisesta julistettiin kansainvälinen arkkitehtuuri-kutsukilpailu. Kirkosta oli jäljellä seinät ja joitakin lasimaalauksia, katto oli tuhoutunut. Sattumoisin Pekka Salminen Suomesta ryhmineen voitti kilpailun. Koska olemme tehneet hänen kanssaan vuosikaudet yhteistyötä, Sibelius-akatemiassa, Lahden teatterissa, erilaisissa kouluissa, Kanneltalossa ja vaikka missä, hän otti minut mukaan tähän projektiin. Pekka Salminen sai Marienkirhcestä Saksan valtionpalkinnon ja minut palkittiin ”für die Stühlung”, tuolituksesta. Tämä tapahtui 90-luvun puolivälin jälkeen. Työn maine kantoi Saksassa valtavan laajalle ja toi mukanaan monia uusia projekteja.”


Tilateoksista

”Minut kutsuttiin vierailevaksi taiteilijaksi Lahden kaupungissa järjestetyille Lahti-viikoille vuonna 1987. Paikaksi oli valittu Lahden kaupunginteatteri, jonka minä ja Pekka Salminen olimme suunnitelleet muutama vuosi aiemmin. Teos piti laatia teatterin aulaan, joka muutenkin jo oli täynnä minun huonekalujani. Mietin, että miten ihmeessä niiden sekaan voisin laittaa telineelle malleja esille. Koska olimme teatterissa, päätin tehdä tilaan jonkinlaisen lavastuksen, huoneen huoneessa. Rakensin aulan keskelle puoli metriä korkean lavan ja siihen pari pystyortta, joihin valaisimet kiinnitettiin. Lavalla oli muutamia huonekaluja, yksi metallikehikkoinen pöytä, johon laitoin kanneksi sinisen lasin. Kun valaisin pöytää spotilla ylhäältä, siitä lankesi upea sininen varjo. Tämä synnytti ylitodellisen tunnelman muuten melko tavanomaisen kokonaisuuden ylle.

Samaan aikaan minun piti suunnitella Amsterdamiin Binnen-galleriaan huonekalunäyttely. Kun lähdimme kotiin Lahden avajaisista, esitelmöin Irmelille pimeässä autossa, että en teekään mitään tavanomaista huonekalunäyttelyä, vaan sinne tehdään lavaste, johon tehdään paljon jännittävämmät valot ja varjot kuin tähän juuri avattuun näyttelyyn. Keksimme näyttelylle jopa nimen, Magic room, taikahuone.

Se rakennettiin sitten Binnen-galleriaan, minä ja Jarkko Reiman kävimme sen tekemässä. Kävi niin hyvin, että ICSID-muotoilujärjestön kongressi sattui olemaan samaan aikaan Amsterdamissa. Magic roomin avajaiset oli osutettu kongressin vapaailtaan. Siitä seurasi, että ICSIDin monisatapäinen joukko tungeksi sinne kanavan varteen. Kolmenkymmenen maan eri muotoilijat ihmettelivät tätä näyttelyä ja sitä alettiin haluta heti Milanoon, Tukholmaan, Zagrebiin ja jopa Australiaan. Toistin tätä näyttelyä sitten monet kerrat eri puolilla maailmaa. Vuonna 1990 minut kutsuttiin Göteborgin taideteollisuusmuseoon, Röhsska Konstindustri-museoon, vierailevaksi suunnittelijaksi. Tein sinne ehkä suurimman ja upeimman Magic roomin. Sille päätettiin myös antaa uusi ruotsinkielinen nimi, Surrum, surrealistinen huone.

Viiden vuoden ajan tein melkein pelkästään näitä installaatioita, kun jotakin uutta piti esitellä.”


Nelonen, Tatuoidut tuolit

”Jacques Toussaint’in perustamaan Fabbrica-näyttelyyn Milanoon toteutin 1995 vielä tilateoshenkisen näyttelyn, johon tehtiin grafiikkatuoli. Se kaikki alkoi 80-luvulla katkenneesta jääkiekkomailan varresta, jonka löysin meidän portinpielestä Kauniaisissa talvella. Tekstitetyssä mailan varressa luki Titan ja jotakin muuta. Se oli minusta hauskan näköinen ja säästin tämän sitkeän puukepin jotakin vastaista käyttöä varten. Soitin sitten jääkiekkomailojen valmistajalle, voisinko saada käyttää heidän mailanvarsiaan tuolissani. Teinkin sitten lätkämailan varsista Titan-tuolin.

Milanon messuille 90-luvun alussa tein aivan yksinkertaisen tuolin, jonka nimeksi tuli Nelonen. Tämä nimi tulee tietysti siitä, kun koulussa muinoin saatiin nelosia, oli se ylösalaisin käännettynä tuolin kuva. Tapasin sitten pitkästä aikaa Tapani Aartomaan, jolle esittelin tätä keppituolia. Kyselin, voisiko hän kehitellä jotakin kuvioita tuoliini. Tapsa innostui kovasti, ja toteutimme silkkipainolla ensimmäisen grafiikkatuolin. Sitten 1995 sain Kaj Franck-palkinnon, jonka yhteyteen piti tehdä näyttely. Sinne toteutimme kaksi grafiikkatuolia, Sonaatti-tuolin ja ison julistetuolin. Yhteistyö iki-levyfirman kanssa poiki tuon julistetuolin. Lahteen Nuovo-galleriaan toteutettiin sitten tatuoidut tuolit-näyttely, johon tein mm. Dragon-tuolin, jonka pintaan on painettu kiinalainen paperileikkauskuvio Fang Hain kokoelmista.

Tatuoituja tuoleja on tehty lisää, esimerkiksi Designmuseon oma kahvilatuoli, Helsinki-Vantaan lentokentälle metsätuoli-sarja ja AGI-kongressin uniikki tuoliprojekti. Meillä on aika iso kokoelma näitä Tatuoituja tuoleja, joka on kiertänyt näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Tämä vaihe seurasi tavallaan Magic roomia.”


Ekomallit

”Taloudellisen pahimman laman aikaan 1993 alettiin yht’äkkiä kiinnittämään huomiota ekologiaan. Siinä missä postmoderni puheenvuoro, joka oli jokapäiväinen ja joka lauseessa 1980-luvulla, oli ekologia päivän sana vuosina 1993-95. Minäkin tein joitakin puuhuonekaluja. Yritin käyttää leppää ja muita ”roskapuita” hyväkseni, tein mm. Puupöytä-näyttelyn Tukholmaan, Berliiniin ja Helsinkiin. Se herätti aikanaan ammattipiireissä kovasti huomiota. Hauskoja mallejakin siinä oli, ehkä joku niistä jää vähän elämäänkin. Mukana oli puusta tehtyjä Nelosia, Pressu-tuoli pihlajasta ja puhtaasta vahatusta koivuvanerista tehty pöytä, jonka pinnassa oli kaiverrettua tekstiä. Sanalla sanoen puupöytä, jonka päällä tuolit seisoivat.

Kun taloudelliset suhdanteet paranivat, unohtuivat nämä puheet melko nopeasti ja palattiin kromin ja mustan laminaatin rytmiin. Tämä eko-buumi oli yksi lyhyimpiä buumeja minun urallani. Tosin aito ekologinen ajattelu on tullut jäädäkseen.”


Kiina

”Eräänä kesäpäivänä vuonna 1997 ilmestyi tehtaalle kiinalainen arkkitehti, Fang Hai. Hän halusi tavata minua ja kaikessa kiireessä aloimme sitten solkkaamaan englanniksi. Tuo sympaattinen ukko kertoi suorittavansa Taideteollisessa korkeakoulussa tohtorintutkintoa, aiheenaan ”kiinalaisuus modernissa huonekalusuunnittelussa” (Chinisism in modern furniture design). Aihe kuulosti kiinnostavalta, aloimme tutkia minun tuotantoani ja sen mahdollisia ”kiinalaisia” piirteitä. Näin me ystävystyimme.

Tänä päivänä Fang Hai on tohtori ja professori, joka on kirjoittanut kymmenen kirjaa Suomen arkkitehtuurista ja muotoilusta, jotka on julkaistu Kiinassa. Hän on tehnyt Suomen tunnettuuden eteen enemmän kuin kukaan aikaisemmin Kiinassa, hän todellinen kulttuurilähettiläs.

Eräänä päivänä Hai kertoi, että kolmen Kiinalaisen yliopiston muotoiluosastot etsivät luennoitsijaa Suomesta. Hän pyysi minua harkitsemaan, voisinko lähteä pitämään sinne esitelmää. Vastasin luonnollisesti myöntävästi, sillä en kuvitellut asiasta tulevan yhtään mitään. Kuukauden kuluttua sain punaisella tähdellä varustetun kutsukirjeen, lähteä vierailevaksi luennoitsijaksi Kiinaan seuraavassa maaliskuussa! Siitä se alkoi, tähän päivään mennessä (2007) olen käynyt Kiinassa 17 kertaa ja luennoinut kymmenessä yliopistossa.”


Lisenssivalmistus

”Ensimmäisen luentoni jälkeen Nanjingin Metsäyliopiston kampuksella eräs ujo nuori mies lähestyi minua ja kysyi tunnustellen, kiinnostaisiko minua lisenssivalmistus Kiinassa. En taaskaan osannut ottaa asiaa oikein todesta, otin vain kiittäen hänen käyntikorttinsa. Tiedustelin kuitenkin kotimaan päästä, olisiko siellä innostusta tällaiseen. Vastaanotto oli kovin myönteistä ja niin otimme yhteyttä Shanghaissa olevaan tehtailijaan. Aloitimme sitten lisenssivalmistuksen Kiinassa ja asiat sujuvat siellä oikein hyvin.

Kiinassa kaikki julkinen rakentaminen edustaa modernia kansainvälistä arkkitehtuuria. Tästä syystä tarvitaan myös modernia huonekalusuunnittelua. Ne kiinalaiset arkkitehdit, joiden kanssa minä olen työskennnellyt, ihailevat erityisesti skandinaavista muotoilua. Lisenssivalmistajamme kotikaupunki, 17 miljoonan ihmisen Shanghai, vastaa markkina-alueena jo yksinään koko pohjolaa. Tuotannon mittakaava on siellä toinen kuin Suomessa.



Mestari Yin

”Sitten sattuma puuttui peliin, kuten niin usein aiemminkin. Eräällä luentomatkalla Wuxissa ja toivoin pääseväni tutustumaan puusepän verstaaseen. Olin juuri ihaillut vanhoja Ming-dynastian aikaisia huonekaluja ja halusin nähdä mitä puusepät Kiinassa tänä päivänä tekevät. Nuori professori Chou Hao Ming ilmoitti, että hänen sukulaismiehellään on puusepänverstas maaseudulla aivan lähellä ja sinne järjestettiin välittömästi vierailu.

Olen nyt tutustunut puuseppämestari Yiniin ja hänen perheeseensä ja meistä on tullut täydelliset perheystävät. Hän on käynyt Suomessa muutaman kerran ja minä hänen luonaan useita kertoja. Mestari Yin on taikurimaisen taitava, hän hallitsee tuhatvuotisen käsityöperinteen.

Tein heti luonnoksia, joista hän lähti toteuttamaan tuolia oman kädenjälkensä tavalla. Perustimme designtiimin, arkkitehti Fang Hai, minä ja mestari Yin. Mestari Yin saa valmistaa ja myydä suunnittelemiamme malleja omalla bambuverstaallaan.

Meille tuli joitakin vuosia sitten keskustelua puulajien käytöstä. Hän halusi pitäytyä perinteisissä sademetsien kovapuu-lajeissa, joita Skandinaviassa arkkitehdit eivät enää hyväksy. Ne loppuvat maailmasta ja niiden imago on mennyttä. Etsimme korvaavia puulajeja, esimerkiksi venäläinen paju oli yksi yritys. Se oli väriltään outo ja muutenkin hankala. Työskentelimme jatkuvasti asian kimpussa. Mestari Yinin oli hieman vaikea hyväksyä tätä kehitystä, hänen näkökulmastaan tuhansia vuosia käytetyt puulajit olivat edelleen hyväksyttäviä kalustemateriaaleja. Yllättävä apu saatiin Nanjingin metsäyliopiston, ”päämajan”, professori Wangilta. Yliopisto oli saanut solmittua Unescon kanssa projektin bambun hyväksikäytön kehittämiseksi. Kysymys kuului, kiinnostaisiko herroja Kukkapuro ja Fang Hai osallistua asiantuntijoina tähän hankkeeseen. Kyllä kiinnosti!

Lähdimme heti tutustumaan bambun kasvuolosuhteisiin ja valmistustehtaisiin. Otimme näytteitä mestari Yinille ja saimme puhuttua hänet ympäri kokeilemaan tätä puusepäntyössä outoa materiaalia. Hän innostui asiasta sitten oikein kovasti, vihdoin hänelle aukesi mitä sana ekologia todella tarkoittaa. Suunnittelimme hänelle pienen malliston, ja hän myy näitä kalusteita tänä päivänä melko mukavasti. Olemme saaneet kehittää myös Unescon projektiin moderneja mallikalusteita. Bambu-collectionissa on nyt sohva, erilaisia pöytiä, kaappi, hyllyjä, toimistotuolikin. Tästä toimistotuolista, joka on kokobambuinen malli, on sanottava että se oli hengeltään aivan kuin moderni Billnäs-tuoli. Siis niin arvokkaan oloinen, vaikka tarkkaan ottaen bambukasvi ei ole puu vaan ruoho. Bambusta valmistetaan sälelevyä, josta voidaan sitten tehdä kalusteita, parkettia tai mitä tahansa esineitä.

Bambumalliston olennainen ajatus on se, että koostuu litteistä ja kapeista elementeistä, on helposti koottava ja purettava sekä pakkautuu tiiviisti. Kuljetetaan bambua, eikä ilmaa, kuten Unescon edustaja toivoi!”



Tulevaisuus

”Sanon yleensä opiskelijoille, että ekskursio tehtaalle ja tukkuliikkeeseen voittaa aina opetuksen. Siellä opitaan todelliset asiat.

Opin itse grafiikkatuolien teon, kun näin miten kuviolaminointia pystytään tekemään ja monet muutkin asiat olen oivaltanut nähdessäni, miten tuotannossa toimitaan.

Niin nytkin. Nähtyäni tutun tehtailijan hankkiman tietokoneohjatun levyntyöstöaseman, mikä leikkaa minkä tahansa oravan muotoisen kappaleen, kun se on kerran ohjelmoitu, innostuin suuresti. Tämä tapahtui jo 90-luvun lopulla. Nyt kun kotimaan käsityön kustannukset ovat kohonneet pilviin, on löydettävä koneellisempaa tuotantoa. Käsityö, jonka jälki on kaikkein rakastettavinta ja ihaninta, on unohdettava ja siirryttävä robottien ohjaamiin työstömenetelmiin, jos halutaan tuotannon pysyvän kotimaassa. Toisaalta ei kysymys ei ole ainoastaan taloudellinen, vaan itse muotoilun kentässä on ajalle ominaisia haasteita, joihin tekniikalla on paljon annettavaa. Se mahdollistaa myös uudenlaisen estetiikan toteuttamisen.

Olen suunnitellut malleja, jotka voidaan työstää digitaalisesti eikä sarjojen tarvitse olla pitkiä. Voidaan tehdä pientä studiomallistoa, jossa jokainen malli voi olla erilainen.

Näin on syntynyt mallisto, jossa on yksinkertainen vertikaaliosa ja levyt istuinpehmusteiden alla. Samasta osasta saa sitten halutun mittaisen sohvan ja tuolin. Komponentti-idea on periaatteessa samanlainen kuin Ateljee-sohvassa. Materiaalina käytetään kierrätyspuukuitulevyä. Pintakäsittelynä on akryylilakka, joka on myrkytön ja lapsiystävällinen, sitä voi huoletta vaikka pureskella. Osat ovat litteitä, ne saadaan pakattua pieneen pakettiin ja kuljetuskustannukset ovat edulliset. Näin mallistossa on mukana ekologia useimmissa kohdissa.

Tämä vaatii varmasti vielä kehittelyä, mutta tällaiselta tulevaisuuden suunnitelmat nyt vaikuttavat.”